Orbán on tiedotusvälineiden mukaan tunnustanut tappionsa ja onnitellut vaalien voittajaa. Jos hän pysyy tässä kannassaan, niin se on kunnioitettavaa. Miehestä otetaan mittaa, ei niinkään voittojen hetkinä, vaan miten hän käyttäytyy tappion päivänä. Ainakaan vielä ei kukaan ole huutanut, että vaalit on varastettu. (Saa nähdä, mikä on tilanne huomenna.)

Vaikka Orbánin puolue edustaa eurooppalaisessa puoluekentässä nykyisellään laitaoikeistoa, niin ei opposition voitto ollut mikään vasemmiston voitto. Toki laitavasemmistokin tuki Tiszaa, mutta niin sitä tuki myös se osa ns. kansallis-konservatiiveja, joiden mielestä Orbán meni liian pitkälle.

Orbán aloitti poliittisen uransa neuvostokommunismin vastustajana, joka vaati vapaita vaaleja Unkarin kansannousun jälkeen murhatun pääministeri Imre Nagyn ruumiin uudelleenhautajaisissa 1989. Ja mahtuuhan hänen uraansa hyviäkin asioita. Unkarissa on esim. tehty määrätietoista perhepolitiikkaa, ja sinällään joskus on ihan hyväkin olla kriittinen sen suhteen, mitä EU:n komissiosta milloinkin esitetään. Eikä niitä valtakuntien rajojakaan voi aina ihan apposen auki pitää.

Mutta onko se niin, kuten sanotaan, että valta turmelee aina ja ehdoton valta turmelee ehdottomasti. Unkarista tuli vähitellen Euroopan kauhukakara, jolle omaa maanosaa tärkeämmäksi yhteistyökaveriksi alkoi muodostua toinen ilmansuunta, ja vallan keskittäminen alkoi näkyä niin valtamediassa kuin vaalilakien sorvaamisessa. Valtapuoluetta on syytetty myös monenlaisesta korruptiosta.

Mietin myös sitä, että unkarilaiset ovat paitsi sukulaiskansamme, niin Unkarin valtakunnalla on yli tuhatvuotinen, monin tavoin urhoollinen ja kunniakas historia. Se selvisi niin Hapsburgien vallasta kuin neuvostomiehityksestäkin. Kuinka paljon Pyhän Tapanin ja Lajos Kossuthin kansakunta lopulta sietää ulkopuolista ohjailua ja haluaa ryhtyä jonkun suurvallan vasalliksi?

Orbánin kannattajien puolelta on sanottu, että EU sekaantui näihin vaaleihin. Epäilemättä moni Euroopan johtaja toivoi vallan vaihtuvan Unkarissa. Mutta kävikö sittenkin niin, että niin Yhdysvaltain kuin Venäjän johdon suunnalta tulleet tuenilmaisut ja ohjailut olivat ne, jotka tässä vaalissa painoivat – mutta juuri päinvastaiseen suuntaan kuin niiden esittäjät olivat toivoneet?

Kävin Unkarissa ensimmäisen kerran lokakuussa 1997, täytin matkan aikana 13 vuotta. Unkarilainen oppaamme arvosteli voimakkaasti venäläisiä ja kauhisteli sosialismin aikaa. Ja vitsaili, että ”tulkaa 10 vuoden päästä uudestaan katsomaan, kun olemme silloin liittyneet EU:hun ja tämä maa on rakennettu teidän rahoillanne uusiksi”. Tätä olen monesti muistellut, kun Unkarin viime vuosien kehitystä on seurannut.

Toivon veljeskansallemme menestystä sen täyttäessä historiallista tehtäväänsä vanhan kulttuurinsa vaalijana. Historian aamuhämärissä tiemme erkaantuivat, mutta tietty kohtalonyhteys meitä kuitenkin edelleen yhdistää – olemmehan samanjuurisen kielemme säilyttäneet, vaikka suuremmat kansat ja kieliryhmät ovat meitä vuosisatojen ajan painaneet ja ylitsemme marssineet.